Venäläisiä emme ole, kreikkalaisiksi emme tule – olkaamme siis ortodokseja!
Laadukas nettisivusto publicorthodoxy.org julkaisi hiljattain Yhdysvalloissa asuvan professori Nadieszda Kizenkon artikkelin, jossa tämä vertaili Ukrainassa toimivia ortodoksikirkkoja. Niistä toinen on ekumeeniselta patriarkaatilta itsenäisyyden saanut ja toinen taas Venäjän kirkkoon yhteydessä oleva – tai ollut – kirkko.
Kizenko käsittelee näiden kirkkojen liturgista eetosta ja mainitsee autokefalisen kirkon seuraavan vuosien 1971-18 Venäjän suuren kirkolliskokouksen, nk. Pariisin eksarkaatin, Amerikan ortodoksisen kirkon (OCA) ja myös Viron Apostolisen oikeauskoisen kirkon perinteitä. Tämä on näkynyt liturgisen ilmaisun monimuotoisuutena, kansankielen liturgisena käyttämisenä, ekumeenisena toimintana, vähemmän hierarkisena papiston ja maallikoiden kanssakäymisenä ja vähemmän jyrkkänä kirkollisena tapakulttuurina. Venäjän kirkkoon liittyvä/liittynyt kirkko on taas pysynyt tarkemmin kirkkoslaavin käytössä, koska pitää sitä kaikkia slaavilaisia kansoja yhdistävänä kielenä. Siellä liturginen ilmaisu on tarkemmin säädeltyä, ekumeenista kanssakäymistä vähemmän ja käytössä on tiukempi kirkollinen tapakulttuuri.
Meillä suomalaisilla ortodokseilla on tässä kohdassa tilaisuus pohtia oman kirkkomme linjaa. Maallikoiden osallistuminen hallintoon ei ole meillä vain ”luterilaista vaikutusta”, vaan suoraan vuosien 1917-1918 Venäjän suuren kirkolliskokouksen hyvin perusteltua ajattelua. Venäjällä tuon kokouksen anti jäi valitettavasti vallankumouksen jalkoihin. Suomen ortodoksiseen kirkkoon on tullut selkeitä vaikutteita Pariisin eksarkaatista mm. ikonimaalauksen (Leonid Uspensky) ja liturgisen elpymisen osalta.
Arkkipiispa Paavali rakensi vahvan yhteyden Amerikan ortodoksiseen kirkkoon osallistumalla vuonna 1970 pyhän Herman Alaskalaisen kanonisaatioon Alaskassa. Nykyinen arkkipiispa Leo on selkeästi jatkanut samaa yhteyttä. Suomi jumalanpalvelusten kielenä, aktiivinen ekumeeninen osallistuminen, liturginen monimuotoisuus, pappiskeskeisyyden ja -vallan vähentäminen, mahdollisuus suhteellisen avoimeen keskusteluun ja tiukasta tapakulttuurista luopuminen ovat kirkkomme vahvuuksia. Pariisin eksarkaatin ja Amerikan ortodoksisen kirkon tavoin olemme Suomessakin kasvaneet kohti juuri tässä kulttuurissa elävää ortodoksiaa, joka säilyttää kaiken oleellisen traditiosta, mutta ei ole luonteeltaan venäläistä tai kreikkalaista.
Array