Arkkimandriitta Sergei vihitään Haminan piispaksi Helsingissä 16.1.2022. Is polla eti!
Uuden apulaispiispan toimenkuvaan kuuluvat mm. julkaisutyö, sisälähetys, monikulttuurisuus, nuorisotyö ja koulutus. Niissä on paljon vastuuta yhdelle ihmiselle. Toivottavasti esipaimen Sergein avuksi rientää eri alojen nuoria asiantuntijoita.
Julkaisutyössä kirkkomme on jatkossa kyettävä tuottamaan seurakuntalaisille tarkoitettua laadukasta kirjallisuutta. Munkkien toisille munkeille kirjoittamat teokset eivät ole omiaan vahvistamaan maailmassa elävien ortodoksien hengellistä elämää. Emme tarvitse nyt ”lihan kuolettamisen” päällekäyvyyttä, vaan ilosanoman julistamista, emme stroganovilaisten ikonien ornamenttien selitystä, vaan opetusta ihmiseksi tulleesta Kristuksesta. Kaipaamme Kristuksen valoa, hengellisesti raitista liturgista elämää vailla rigorismia, sekä avointa vuoropuhelua nykykulttuurin kanssa. Postmodernismista on puhuttu mosaiikkimaisuutena. Tuota mosaiikkia kirkon julkaisutyön tulee kokonaisuutena tulkita ja lisätä siihen kauniita paloja.
Sisälähetys on ollut jo 136 vuotta pyhien Sergein ja Hermanin Veljeskunnan keskeinen tehtävä. Sana sisälähetys on ongelmallinen, koska ”lähetys” on aina sekä sisä-, että ulkolähetystä. Näitä kahta ei voi erottaa toisistaan ja elävä seurakunta säteilee aina molempia. Pienen kirkkomme on kyettävä koordinoituun ja kuitenkin paikallisesti järjestettyyn seurakuntatyön uudistamiseen, joka ei ole ylhäältä annettu, vaan perustuu lujasti asiantuntemukseen ja osaamiseen kentällä. Yhteinen rukous, hengellinen kasvu ja palveleva lähetys ovat ”sisälähetyksen” vahva runko.
Monikulttuurisuus on ortodoksiseen kirkkoon sisäänrakennettu ominaisuus. Tavoitteemme ei ole tehdä maahanmuuttajista suomalais-ortodokseja tai säilyttää heidät vaikka venäläis-ortodokseina, vaan vahvistaa heidän ortodoksista identiteettiään. Toki käytämme toimituksissa heidän kieltään niin kauan kuin on tarpeen. Meidän ei pidä olla ylläpitämässä sellaisia ”ortodoksisia perinteitä”, joilla ei ole perustetta aidossa traditiossa (esim. Loppiaisena vedenpyhitysavannossa uiminen, mikä ilmaantui vasta 1990-luvulla). Suomessa emme noudata sokeasti jotakin outoa tapaa vain siksi, että Sungurlaressa on niin joskus tehty. Kulttuuriset elementit ovat sinänsä hyväksyttäviä, mutta kirkon ensisijainen tehtävä ei ole jonkin kansallisen kulttuuriperinnön vaaliminen, vaan elävän uskon varjeleminen.
Nuorisotyö on heikko kohtamme. Ortodoksisten Nuorten Liitto tekee hyvää työtä, vaikka nuorisotyön suurta kuvaa ei sieltä ole saatu tai sitä ei ole viestitty. Vuosikymmenten varrella on keskitytty kerhoihin, leireihin, alueellisiin opintosihteereihin, julkaisutoimintaan ja seurakuntien tukemiseen leireillä ja ohjaajien koulutuksessa. Nyt nuoret ovat somessa. Heidän sitoutumisensa voi olla ohutta ja ailahtelevaista. Se, mikä meille monille on nuorisotyöstä jäänyt mieleen vuosikymmenten takaa on vaikuttavat persoonat, asialleen omistautuneet papit ja maallikot kirkon työssä. Nimenomaan ihmiset ovat innoittaneet, eivät tietyt toimintamuodot.
Koulutus on vaikean paikan edessä. Työntekijöistä tulee pian pula. Kaikki eivät valmistuessaan hakeudu kirkon työhön ja osa nykyisistä työntekijöistä lähtee muualle töihin, ei vähiten huonon johtamisen takia. Papit ja kanttorit ovat liian harvoin luovia. He kulkevat yliopistossa kapean metodi-korosteisen gradu-putken läpi jolloin laaja tradition ja elämän tuntemus jää uupumaan. Kirkon tuleekin vuoropuhelussa Itä-Suomen yliopiston kanssa pyrkiä pois muiden (=luterilaisten) tiedekuntien ikeestä kohti akateemista vapautta. Mallia voi ottaa monesta eurooppalaisesta teologisesta tiedekunnasta. Tarvitsemme enemmän taide-gradujen kaltaisia opinnäytteitä, suurempaa roolia käytännön harjoittamiselle seminaarilla ja säihkyviä ulkomaisia vierailijoita.
Kaikki edellä mainitut kirkon elämän osa-alueet suorastaan huutavat innostuneita, innovatiivisia ja hyvin koulutettuja työntekijöitä, jotka rakastavat kirkkoa, joita kirkkomme rakastaa ja arvostaa ja joiden ideoille se antaa tilaa.
Array