Iloitkaamme
Ortodoksinen usko on ilon usko. Jumalan ihmiseksi tuleminen, kuolema ja ylösnousemus toivat maailmaan ilon, valon, toivon ja rakkauden. Välillä kirkollamme on kuitenkin ankeuden leima. Elämä synnin orjuudessa kuulostaa niin surulliselta joissakin rukouksissa. Ne eivät kuitenkaan heijasta Raamatun ydinsanomaa, vaan monesti oman aikansa aatteita. Luostarit ovat historian kuluessa vaikuttaneet kirkkomme eetokseen huonoillakin tavoilla korostaessaan yksipuolisesti katumuksen merkitystä kristityn elämässä.
Katumuksen sakramenttiin osallistumisesta on monissa maissa tehty muodollinen pelastuksen ehto. Ehtoolliseen valmistavat- ja kiitosrukoukset on sälytetty uskovien harteille, vaikka tosiasiassa liturgia itsessään sisältää ne molemmat. Näistä lisäyksistä, joista osa on hyvinkin myöhäisiä, ei ole välttämättä haittaa, jos kokonaisuus on muutoin kunnossa. Ongelmia syntyy silloin, kun ne saavat pääosan hengellisessä ohjauksessa. Ortodoksikristitty voi olla varma oikeasta suunnasta silloin, kun hän kulkee kirkon mukana. Siihen kuuluu terve varmuus pelastuksesta, mutta ei joidenkin muodollisten sääntöjen sokea noudattaminen.
Jo varhain kristityt lauloivat hautauksen yhteydessä: ”Saata, oi Kristus, Sinun palvelijasi sielu lepoon pyhien joukkoon…”. Jokainen kirkon yhteydessä oleva poisnukkunut saatellaan todellakin pyhien joukkoon. Samaa julistavat mm. Vatikaanin museossa Roomassa olevat 200-300-lukujen taitteen sarkofagit, joissa vainaja on korkokuvissa kuvattuna kahden pyhän ihmisen välissä eli ”pyhien joukossa”.
Pappina olen vuosikymmenten aikana käynyt monia keskusteluja, joissa ihminen aprikoi omaa pelastustaan. Jos hän uskoo Jumalaan, on kastettu ja mirhalla voideltu, ei ole kieltänyt Jumalaa ja on ehtoollisyhteydessä, ei huolta ole. Siis iloitkaamme ja riemuitkaamme!
isä Rauno Pietarinen
Array