Rauha olkoon teille kaikille!
Kristus lupasi meille rauhan. Ei rauhaa, jonka maailma antaa, vaan oman rauhansa (Joh 14,27). Kristus on itse tuo rauha. Moni etsii nykyisin sisäistä tasapainoa ja rauhaa. Pyrkimys eheyteen on ihmiselle ominaista eikä sitä tarvitse mitenkään perustella.
Sisäisen rauhan ei pidä perustua kohtalouskoon, siihen, että tyynesti otamme vastaan kaiken, koska niin on jossakin päätetty. Jumalallinen kaitselmus ei tarkoita ennalta määräämistä, vaikka moni kristitty niin uskookin. Kaitselmus ja johdatus liittyvät enemmänkin siihen, että rukouksella ja elämäntavoilla annamme itsemme Jumalan haltuun. Hengellisen ahkeroinnin ja kärsivällisen odottamisen avulla haemme Jumalan tahtoa. Aina on olemassa kiusaus peitellä oma tahtomme omatekoisella hengellisellä kuorrutuksella ja sitten väittää itsellemme, että tämä on myös Jumalan tahto.
Ortodokseina korostamme synergian eli Jumalan ja ihmisen yhteistyön merkitystä. Monet kristityt suotta vierastavat ajatusta ihmisen osallisuudesta pelastuksen toteutumisessa. Keskeiseksi muodostuu tällainen keskustelu viimeisellä tuomiolla:
Ihminen: Mutta kun olosuhteet olivat tällaiset.
Jumala: Mutta mitä sinä teit sitten?
Jumalan kysymys on aiheellinen; jäinkö paikalleni vai aloinko toimia. Olihan minulla ne talentit, jotka Jumala oli antanut. Minut on kastettu Kristukseen ja puettu Pyhällä Hengellä. Minulla on pyhien esirukoukset, pyhät vierelläni ikoneissa, kirkon sakramentit, hengellinen kirjallisuus, pyhä Raamattu ja silti vain istun valittamassa olosuhteita.
Sisäinen rauha voi jäädä löytymättä jos koemme voimattomuutta ja lamaannumme niin, ettemme osaa toimia millään tavalla. Tällaisessa tilanteessa ensimmäinen asia on rukous. Jos emme ole aiemmin juurikaan rukoilleet, antaa äkillinen hätätila meille siihen mahdollisuuden ja hyvän alun. Jos taas olemme harjoittaneet säännöllistä rukousta, jatkamme sitä edelleen. Sydämemme kääntyy silloin lähes automaattisesti Jumalan puoleen niin surun kuin ilonkin hetkellä.
Hengellinen lohdutus vaikeuksien keskellä on todellista, koska elävä Jumala kuulee meitä ja on kanssamme rukouksessa. Tosiasiassa kun rukoilemme, itse Pyhä Henki rukoilee meissä sanomattomin huokauksin. Tämä lohtu ja turva on jotakin aivan muuta kuin turvautuminen vaikka stoalaiseen filosofiaan, positiiviseen psykologiaan tai hengitysharjoitukseen.
Meille myös sanotaan, että ei tämä pandemia/tsunami/kansanmurha/sota/nälänhätä niin paha ole ja ei se kosketa meitä kovin paljoa eikä siitä tarvitse olla huolissaan. Tosiasiassa nuo kaikki ovat kauhistuttavia, raakoja, kärsimystä ja kuolemaa kylväviä, täynnä surua ja ne aiheuttavat ylisukupolvisia traumoja. Niiden mittasuhteet ovat käsittämättömän suuria ja meitä opastetaan pitämään ne pois mielestä, koska ”ei yksittäinen ihminen voi niitä ymmärtää”. Jokainen Raamattua lukenut tunnistaa sen kertomuksista suuret katastrofit samoin kuin sen, että yksittäinen ihminen – vaikkapa psalminkirjoittaja – kantaa tuon kaiken Jumalalle. Rukoilija itkee kurjuutta ja surua, mutta nousee aina uudelleen ylistämään Jumalaa. Jobin tavoin hän suree ja vapisee, mutta ei käänny Luojaansa vastaan. Rukoilija ei ahdistu, koska voi kantaa Jumalalle kaikki murheensa. Jumala on tätä maailmaa niin paljon rakastanut, että antoi Poikansa maailman elämän edestä. Poika, Kristus osoitti Jumalallisen rakkauden käsittämättömän laajuuden viemällä kaiken pahuuden ja pimeyden ristille muuttaen sen niin voitoksi ja valoksi. Viattomien kärsimys vaivaa aina mieltämme, koska siinä ei ole mitään mieltä. Pahuus ja persoonallinen paha ovat todellakin mielettömiä. Mielettömyydet sidotaan kiinni ja ne kannetaan Kristuksessa Hänen valkeutensa valoon. Ne menettävät merkityksensä, kun ilmenee, ettei niillä olekaan mitään. Vain Jumalalla on ja vain Jumalassa on merkitys. Suuren tyhjyyden ja merkityksettömyyden tilalla on persoonallinen ja meitä rakastava, meitä puhutteleva ja meitä aina lähestyvä Jumala. Hänen valossaan kaikki löytää merkityksensä.
Array