Puhe kirkkoherra Andrei Verikovin läksiäisissä Nurmeksessa 30.12.2018
Pappi ”lepää” toimittaessaan liturgiaa, koska hän tekee sitä, mitä varten ihminen on luotu. Ikuinen tehtävämme on kantaa koko luomakunta takaisin Jumalalle leivän ja viinin muodossa ja laulaa ”Sinun omaasi, Sinun omistasi, me Sinulle edeskannamme kaiken tähden ja kaiken edestä”. Kiittäminen on perustavaa laatua olevaa kohteliaisuutta. Luotuina ihmisinä meidän kuuluu kantaa kiitosta Luojallemme.
Viime kesänä ajauduin keskustelemaan amerikkalaisen turistin kanssa. Hänen kuultuaan, että olen pappi, hän sanoi: Kiitos, että autatte ihmisiä. Tämä ei ollut vain hänen päähänpistonsa vaan osa hänen kulttuuriaan. Ai, olette opettaja – kiitos työstänne! Tai olette sähkömies – kiitos kun autatte muita! Meillä ajatellaan, että saahan hän palkkaa, mitä suotta kiittelemään. Ja niin kiittäminen on kadonnut kulttuuristamme. Jumalallekin mieluusti sanomme: Miksi et luonut parempaa maailmaa? Miksi minä en saa lottovoittoa? Miksi minulla ei ole tuota tai tätä?
Kiittäminen on siis ihmisen kutsumus. Jumalan ihmeellisyyttä ja suuruutta saamme ihailla Hänen teoissaan. ”Suuri olet Sinä Herra, ja ihmeelliset ovat tekosi. Eikä yksikään sana ole ihmeittesi ylistämiseen riittävä!” (Suuri vedenpyhitys). Tai ”Ihmeellinen on Jumala pyhissänsä, Israelin Jumala”.
Vallitseva kulttuurimme on pohjoismaisen demokratian kyllästämä. Ja hyvä niin. Kulttuurimme on kuitenkin saanut myös aimo ripauksen pyhien ihmisten vastaisuutta reformaation seurauksena. Kielemme sanonnat kertovat tästä. ”Ei kukaan ole muita parempi!” tai ”Mikä tuokin luulee olevansa!” tai ”Ei tässä ketään jalustalle nosteta, samanlaisia ihmisiä me kaikki olemme”. Niin, tasa-arvoisia, mutta emme samanlaisia. Suomen kielen sanan ”pyhimys” -mys pääte on itsessään kielteinen kuten röyhkimys tai ilkimys.
Kuitenkin jotkut, kuten uudet pyhät Johannes Valamolainen ja Johannes Ilomantsilainen olivat uskon sankareita. Ja eikö pohjois-karjalainen kateus saanut seurakuntamme Joensuussa ja Ilomantsissa hylkäämään Johannes Karhapään juuri hänen maallisen elämänsä synkimpinä hetkinä. Hän joutui teloitusjoukon eteen oman kirkkonsa hylkäämänä. Tämä kannattaa pitää mielessä, että emme kirkkona enää olisi huutamassa ristiinnaulittavaksi yhtäkään työntekijäämme, jäsentämme tai muuta ihmistä.
Parannuksen teko alkaa aina paluusta oman perustehtävän äärelle. Meille kaikille se tarkoittaa paluuta kiittämään ja ylistämään Jumalaa, Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä. Ihminen löytää rauhan vasta kun hän lepää pyhässä Kolminaisuudessa. Vanhurskaan Simeonin tavoin pääsemme rauhaan, kun olemme löytäneet Kristuksen. Jokainen kristitty ollessaan liturgiassa on siinä ”levossa”, johon Kristus viittaa sanoessaan: Tulkaa minun tyköni te kaikki työtätekevät ja raskautetut, niin minä annan teille levon”.
Me kaikki kaipaamme vain tuota lepoa. Rukouksessa vainajien puolesta sanotaan ”Sinun lepoosi, oi Herra, saata sinun palvelijasi…”. Jumalan lepoa me kaipaamme, emme niinkään ruumiillista lepoa. Se lepo löytyy jo tässä maailmassa ja ajassa. Sen täytyy löytyä täällä, koska myöhäistä sitä on kuoleman jälkeen alkaa etsiä.
Kun Jumala lepäsi seitsemäntenä päivänä luomisen jälkeen, Hän halusi nauttia luomistyön kauneudesta ja hyvyydestä. Vanhan liiton sapattina oli kiellettyä tehdä arkiaskareita, koska sapatti oli Jumalan valtakunnan päivä, ihailun ja kiitoksen, eukaristian päivä.
Meille sunnuntai on ylösnousemuksen päivä, ”sapattien kuningas ja herra”. Sunnuntai on nyt se päivä, jolloin me kiitämme Jumalaa, kuten olemme tänään tehneet. Sunnuntai on lepopäivä, jolloin emme tee arkitöitä voidaksemme tehdä Jumalan valtakunnan tekoja. Koko sunnuntain pitäisi olla mahdollisimman yksi yhteen Jumalan valtakunnan kanssa. Sunnuntaisin sovitamme päällemme ”vanhurskauden viittaa”, jotta voisimme sitä kantaa myös muina päivinä. Tätä tukeakseen kirkolla on jumalanpalveluksia myös viikolla. Erityisesti jokailtainen ehtoopalvelus. Mikä se on? Se on päivittäinen KIITOS Jumalalle. Se on luomisen, lankeemuksen, lunastuksen ja perille pääsemisen päivittäinen muisteleminen.
Täällä Nurmeksen kirkossa on toimitettu myös arkipäivän jumalanpalveluksia. Vaikka niissä kävisi vain muutamia ihmisiä, ovat ne koko seurakunnan hengellisen hyvinvoinnin kannalta tärkeitä. Kiitos isä Andreille niistä!
Nyt herää kysymys miksi arkipäivän palveluksia on niin harvassa paikassa. Kerron nyt joitakin vastaväitteitä joistakin seurakunnista. ”Eihän tämä mikään luostari ole! Itselleen se (pappi) niitä toimittaa. Pitäisi kieltää, tulee lämmityskuluja.”
Jossakin ulkomailla papit ovat kysyneet jumalanpalveluselämästä Suomessa. Vastaushan on, että täällä on viikonloppuisin ja juhlina vigiliat ja liturgiat. Ulkomaiset papit ovat sitten kysyneet, mikä arki-iltaisin on seurakunnassa tärkeämpi toiminto kuin ehtoopalvelus? Jätän kysymyksen ilmaan uskoen, että esipaimenemme ja paimenemme pohtivat kysymystä rehellisesti ja hengellisen elämän valossa. Mainittakoon, että jo vuosia sitten kysyin Kreetan nykyiseltä arkkipiispalta Irineokselta kuinka seurakuntaa tulee kehittää. Hän vastasi: Kuten luostaria. Siis rukouksen ja jumalanpalvelusten avulla. Tästä syystä jo ammoin kirkkomme on halunnut piispoiksi munkkeja, heitä, joiden päätehtävä on jatkuva rukous. Munkkien tulee aktivoida seurakuntia. Seurakuntien ei kuulu passivoida munkkeja. Kirkon nuorten työntekijöiden kuuluu elävöittää seurakuntien jumalanpalveluselämää. Seurakuntien ei kuulu sammuttaa heidän intoaan.
Kun haluamme kiittää, kirkko opettaa meille kuinka. Jumalanpalvelukset ovat sitä opetusta. Kun löydämme jumalanpalvelukset, löydämme levon. Jalat voivat väsyä, sielu kuitenkin lepää. Sielu lepää täällä ajassa ja iankaikkisuudessa. Ainakin siellä, missä on kaunista kirkkolaulua.
”Sinun lepoosi oi Herra, saata poisnukkunut palvelijasi.” Tämä ei merkitse hiljaisuutta, mitään tekemättömyyttä tai tyhjyyttä. Vainajia emme saattele tyhjyyteen tai ei-mihinkään, vaan elävän Jumalan elämän ylösnousemukseen, paratiisin iloon ja valoon.
Tänään pyhänä on se päivä viikossa, jolloin ei ajatella ansiota, hanketta tai maallista menestystä vaan iankaikkista omaisuutta, pyhyyttä ja kauneutta. Nuo eivät ole vastakkaisia asioita, koska aineellinenkin on Jumalan luomaa, perimmiltään pyhää ja kaunista. Me vain unohdamme sen ja siksi joka sunnuntai pysähtymällä muistamme jälleen kiittämisen ja ylistämisen kautta asiain perimmäisen järjestyksen.
Järjestyksen unohtaminen väsyttää meitä. Se saa ihmisen tavoittelemaan mahdottomia ja ajamaan itsensä piippuun. Vaikeudet kasaantuvat, ahdistaa.
Järjestyksen muistaminen kohottaa meidät, Jumalan kuvaksi luodut ihmiset siihen paratiisilliseen kauneuteen, missä todellinen kotimme on tässä ajassa ja tulevassa.
Muistaminen on keskeistä. On muistettava Luojaa ja luomista. Joka päivä ehtoopalveluksessa niitä muistetaan. Jokainen liturgia on niiden muistamista. Ja niin usein kun yritämme unohtaa kuka on Luojamme ja unohtaa kiittää… Sitten etsimme lepoa kaikkialta, päihteistä, mielikuvitusmaailmasta, ideologioista, todellisuuden paosta.
Olen näin puhunut ainoastaan sen takia, että keneltäkään ei jäisi huomaamatta se, että tämä kiitollisuuden ja kiittämisen päivä on ollut tätä vain koska olemme liturgiassa yhdessä tuoneet Jumalalle kaiken menneisyytemme, nykyisyyden ja tulevan ja esipaimenen suulla laulaneet: Sinun omaasi, Sinun omistasi, me Sinulle edeskannamme kaiken tähden ja kaiken edestä. Amen.
Array