Parannus – nyt! Paaston 5.sunnuntaina

7.4.2019

Rauno Pietarinen

Suuren paaston neljäs (Johannes Siinailaisen) ja viides (Maria Egyptiläisen) sunnuntai ovat varsinaiset katumukseen kutsumisen päivät. Neljänkymmenen päivän valmistautumisajan ensimmäinen puolisko oli sen ympäristön määrittämistä, missä ortodoksikristittyinä elämme: oikean uskon, totuuden, Jumalan ihmiseksi tulemisen ilmapiirissä (ortodoksisuuden sunnuntai), jossa Jumalan armo, Hänen luomaton energiansa (Palamaan sunnuntai) on todellisella tavalla läsnä. Ristin sunnuntaina kumarsimme ristinpuuta, joka on tullut paratiisin hyvän ja pahan tiedon puun tilalle ja kuulimme sen hedelmästä, ylösnousemuksesta, ja josta jokaisessa liturgiassa tulemme osallisiksi.

Mutta nyt on katumuksen aika. Johannes Siinailainen muistutti viime sunnuntaina, että mielen muutokseen, elämänsuunnan käännökseen tarvitaan aikaa. Saman opimme Maria Egyptiläiseltä, kuuluisalta seksiaddiktilta, joka pyrki uteliaisuuttaan Jerusalemissa p. Haudan kirkkoon, mutta ei päässyt sisälle näkymättömän voiman estäessä hänen kulkunsa. Kristuksen haudalle Maria saattoi tulla vasta kaduttuaan. Lopulta hän vietti ensin 17 vuotta ja sitten vielä 30 vuotta erämaassa rukoillen.

Maria löysi rauhan Jumalasta, ei vasta 47 vuoden kuluttua vaan kohta erämaahan mentyään. Ei hän muutoin olisi siellä niin kauaa jaksanut olla. Taakse jäivät rahat, maine ja orjuuttava riippuvuus. Edessä olivat todellinen ilo ja vapaus. Egyptin Maria on kaikille ortodokseille esikuva suuresta katumuksesta, joka ei ole syyllistävää ja moralisoivaa itsensä kiusaamista vaan itseä raastavista riippuvuuksista vapautumista. Pyhäin joukossa Maria ei ole poikkeus, koska kaikki pyhämme ovat kääntyneet itsekeskeisestä elämästään Jumalan puoleen. Juuri tästä on kysymys Jumalan toiminnasta maailmassa. Kristus tuli maailmaan pelastamaan nimenomaan heikkoja! Tätä on suuri paasto, missä Kirkko tulee jälleen siksi, mitä sen kuuluu olla: ihmisten elämää muuttava yhteisö, joka parantaa, tukee, vapauttaa, eheyttää, pyhittää ja pelastaa. Sitä paitsi palkinto vapauden ja täyteyden tunteesta tulee jo nyt, ei vasta kuoleman jälkeen. Havahtumisen jälkeinen matkamme ei alakaan nollasta, vaan taivaan reunalta, Jumalan valtakunnan esihuoneista.

Tänä iltana alkaa matka kohti Jerusalemia, Herran kärsimyksiä, hautaa, kuolemaa ja ylösnousemusta. Estääkö jokin näkymätön meidän käyntimme kohti Jerusalemia? Tuntuuko, että sittenkin mieluummin lenkkeilen, hiihtelen, katson elokuvia tai pötköttelen sohvalla kuin pyrin pyhyyden äärelle? Mikä on minun riippuvuuteni, joka estää lähestymästä vapautta, iloa, elämää?

Palaa papin palsta -sivulle