Kirkkomme pystyy parempaan
Viime vuosisadalla Venäjän vallankumous, maailmansodat ja Euroopan jakautuminen ajoivat ortodoksisen kirkon uuteen tilanteeseen. Uskomme levisi ympäri maailmaa pakolaisten ja siirtolaisten mukana, joista moni sitoi vanhan maan kulttuurin tiukasti kirkolliseen elämään myös uudessa maassa. Aluksi tämä vahvisti seurakuntia, mutta muuttui ajan mittaan taakaksi vaikeuttaen kirkon lähetystoimintaa. Lisäksi kirkkojen ja seurakuntien sisälle syntyi repiviä ja osin poliittisia ristiriitoja. Sukulaiset saattoivat päätyä eri piispojen alaisuuteen, vaikka asuivatkin samoilla seuduilla. Paikallisten kielten käyttö ja uudet sukupolvet ovat avanneet seurakuntia niin, että ortodoksian aarre on esimerkiksi Pohjois-Amerikassa ja Länsi-Euroopassa tarjolla ”kaikille kansoille”. Kirkko oli palannut normaalitilaan, jossa toimitaan Kristus edellä.
Myös Suomessa toinen maailmansota ja jälleenrakennus vaikeuttivat kirkon elämää. Kansa ja papisto elivät siirtolaisuudessa epätietoisuuden ja epävarmuuden keskellä. Paimenet etsivät laumansa jäseniä ja heimohenki eli vielä vahvana. Henkisen jälleenrakennuksen osana oli 1950-luvulla laaja opintokerhotoiminta, jossa kokonaiset kyläkunnat opiskelivat oman uskon perusteita. Vaikka luostareille ja koko kirkolle ennustettiin nopeaa loppua sodan jälkeisessä Suomessa, siitä kuitenkin noustiin, vaikka kirkkomme jäsenmäärä nyt taas laskeekin.
Tärkeässä osassa niin meillä kuin muualla olivat kirkolliset järjestöt, jotka kokosivat kansaa opetuksen äärelle ja erilaisiin juhliin silloinkin, kun pappeja ei ollut alueella. Suomessa sekä ONL että PSHV tekivät arvokasta työtä ja Ranskassa ortodoksiset nuorisojärjestöt kokosivat niin venäläis- kuin kreikkalaistaustaisia nuoria yhteen. Myös USA:ssa toimi aktiivisia maallikkojärjestöjä. Vanhoja Aamun Koittoja lukemalla voi aistia sen hengen, mikä opintopiireissä, sisälähetysjuhlissa tai ONL:n vuosijuhlilla vallitsi. Innostus oli suuri ja se kantoi taas pitkälle oman seurakunnan toiminnassa.
Kirkon elämän ydin on ehtoollisliturgiassa. Sen ympärillä kuuluu olla aimo kerros diakoniaa, opetusta, yhdessä tekemistä ja yhdessä olemista, jotta Kristuksen valo loistaa. Liturgia sysää meidät toimintaan, mikä taas vahvistaa yhteishengen, apostolien hengen, Pyhän Hengen iloa. Henkeä ei saa sammuttaa (1 Tess 5), sillä juuri ”Pyhän Hengen armo kokosi meidät yhteen…” (Palmusunnuntain stikiira). Kirkko on läpi historiansa kokenut sotia, kulkutauteja, pakolaisuutta, poliittista epävakautta ja kirkollisia kärhämiä. Aktiivijäsenemme ovat ennenkin osanneet arvioida asioiden mittasuhteita paneutumalla omaan perinteeseemme. He ovat aktiivisesti ajaneet rauhallista toimintalinjaa edellyttäen kuitenkin korkeaa moraalia. Maallikoissa ja papistossa on suuri potentiaali. Heidän avullaan ja Kristus ylimmäisenä pappinamme kirkkomme pystyy aina parempaan.
Array